The Rollstons
Kun oltiin julkaistu teidän keikka, joku uskaltautui juttelemaan mulle baarissa ja kertoi että ”Jokainen mainostoimistossa työskentelevä nelikymppinen suomalainen mies tulee H2Ö:hön katsomaan Rollstonsia”. Oletan että se oli kehu. Mun täytyy ilmeisesti sijoittaa teidät aiottua isommalle lavalle. Mistähän te oikein ootte löytäneet tuollaisen kohderyhmän?
Se oli kauniisti sanottu. Terveisiä uskaliaalle.
Emme me ole löytäneet ketään, onnekkaita vain olemme.
Isompi lava voi olla tarpeen, ellei sitten mainostoimistomiesten squash-vuoro satu samaan ajankohtaan. Vai pelaavatko keski-ikäiset mainostoimistomiehet vielä squashia? Pelasivatko koskaan? Oliko Jahangir Khan mainostoimistomiehiä? Loistava hän ainakin oli.
Oon nyt tässä Kiila-yhtyeen keikkabussissa ja Niko-Matti kysyy pidättekö vielä henkseleitä?
Niko-Matti tekee tarkkoja havaintoja. Lämpimät terveiset hänellekin! Minun housuni ovat edelleen henkselöityjä. Tietääkseni olin ja olen ainut meistä.
Lisäksi, Niko-Matti haluaa tietää millaisessa tilanteessa toivoisit olevasi, kun kuulet radiosta laulun ”Lämmittäkää vettä ja tuokaa pyyhkeitä”?
Laulu ei ole minulle tuttu, joten tarkistin mistä on kysymys. Suurlähettiläitä eikö niin? En löytänyt ääninäytettä, mutta äänimuistikuvia yhtyeen ensimmäisestä levystä tapailin. Niiden johdattelemana vastaan että kahvipöydässä nisua ahmimassa.
Nyt erkani reitit Kiilan kanssa. Rollstonsia voisi myös kutsua jo konkariyhtyeeksi. Onko sun suhtautuminen bänditouhuihin muuttunut mitenkään radikaalisti ajan myötä?
Ehkä minulle on ajan myötä syntynyt jonkinlainen orastava käsitys siitä mitä yhdessä soittaminen ja tekeminen tarkoittaa. Ymmärrän myös paremmin miksi soittaminen ja laulaminen on minulle niin tärkeää.
Toisin kuin joskus bänditouhuamisen alkuaikoina yritän löytää iloa jokaisesta kerrasta kun pääsen soittamaan toisten ihmisten kanssa, oli soitto sitten sujuvaa ihmeisiinsukeltamista tai takkuista vaikussa tarpomista.
Mikä sulle on paras Rollstons-muisto?
Yhtyeen alkuaikoja tulee toisinaan muisteltua. Ensimmäisten cd-r-julkaisujen äänittäminen peräkkäisinä kesinä Jyväskylässä sekä ihan ensimmäinen keikkamme TV-resistorin ja Office Buildingin lämppärinä Aisti-klubilla Tampereella helmikuussa 2002 ovat mukavien muistojen parhaan kolmanneksen yläpäässä.
Tuon ensimmäisen keikamme jälkeen eräs ystävämme totesi että tästä eteenpäin kaikki on alamäkeä. Hän oli osittain oikeassa. Rakastan tätä kivenlohkaretta, joka aina pyörii takaisin pohjalle ja odotan sekä tuskaisena että innoissani sen toistuvaa ylös vierittämistä.