Horseface (SE)

Kuva: Monika Kichau

Horsefacen musiikki on hyvin salaperäisen kuuloista, eikä vähiten siksi, että olette ruotsalainen yhtye, joka laulaa suomeksi. Mikä teidän tausta oikein on?

Hauska kuulla että olemme salaperäisiä! Tunnemme itsemme melko läpikuultaviksi. Taustamme on sekalainen. Asumme Uumajassa, mutta sukujuuria löytyy Tornionlaaksosta, Tukholmasta ja Suomesta. Hannan vanhemmat tulivat Ruotsiin 70-luvulla, sen ajan muuttoaallon mukana. Suomenkieli on meille läheinen, mutta samalla vieras. Se on heikko jää jolla me liukastelemme. Läpiromahtamisen vaara on yleensä ottaen tärkeä osa meidän musiikkia.

Minkälainen paikkka Uumaja on asua? Mitä siellä tapahtuu?

Tämä on keskikokoinen yliopistokaupunki jossa tapahtuu paljon semmoista mistä me ei tiedetä mitään. Joskus havahdumme jotain tekemäänkin, ja silloin huomaamme että tarjontaa on ihan kiitettävästi. Tylsät makutuomarit ja pinnalliset Facebookmyrskyt väsyttävät meitä, mutta muuten täällä on ihan hyvä olla ja toimia.

Milloin perustitte bändin?

Hanna ja Robert, jotka elävät ydessä, perustivat sen jo useita vuosia sitten, mutta eivät päässeet ideatasolta eteenpäin kinastelematta. Tunnelma ja tuottavuus parani rajusti, kun Rumpali-Erik tuli mukaan 2012. Nauhoitettiin Himmeli-kasetti, jonka Periferin julkaisi yhdessä Sippinkollektivetin kanssa. Päätettiin ettei koskaan keikkailla, mutta sitten tuli keikkatarjous Kakkalaitos-nimisestä paikasta, emmekä voineet kieltäytyä. Ellen tuli mukaan bassoa soittamaan, ja nyt tää onkin ihan eri juttu.

Oletteko keikkailleet paljon?

No, sen Kakkalaitoksen jälkeen ollaan vielä soitettu muutama kerta. Pari kertaa Uumajassa ja kerran yhdessä taidekoulussa Ruotsin länsirannikolla. Siellä vedettiin välipuheetkin suomeksi, ja kaikki meni perille.

Fonal Recordsin Sami Sänpäkkilä on suorastaan vauhkonnut teidän kasettijulkaisusta kotibileissä ympäri Suomea. Miten tuttuja täkäläiset musiikkikuviot ovat teille?

Oho, nyt korvia kuumottaa kivasti. Sikäläiset musiikkikuviot alkavat selvitä meille, mutta aikaisemmin emme tienneet niistä paljon mitään. Suomalainen musiikki on harvinaisuus Ruotsin maassa, ikävä kyllä, mutta luulisin että se on muuttumassa. Vasas Flora och Fauna tekee hyvää työtä asian eteen tällä hetkellä. Leevi and the Leavings:in hienot nauhoitukset ovat nousussa. Terveitä Käsiä ja muita hardcore-bändejä ollemme kyllä kuunneltu vuosien mittaan. 2005 huomattiin suomalaisten kokeilevan indie-popin ensimmäistä kertaa, MTV:n This is Our Music-sarjan kautta. Se olikin sitten täysin uusi Suomikuva, ja hieno sellainen. Siinä esiteltiin Mi and L’au ja Islaja. Sami Sänpäkkiläkin välähti ruudussa. Tykkäämme kovasti Fonalin jutuista, siksi lähetimme kasetin sinne.

Mitä mieltä olette selfiekepeistä?

Ruotsiksi ”selfiepinnar”. Ei meillä ole niistä kyllä mitään mielipidettä. Ruotsalainen keksintö ”finska pinnar” on sitä kiinnostavampi. Ne ovat pahan makuisia kahvileipiä joita tarjotaan kerhokokouksissa.